Kaverin innoittamana minäkin päädyin tänne. Olen kohta 29vuotias, kolmen lapsen äiti.

Elämässäni on tapahtunut paljon, välillä jopa niin lyhyessä ajassa että tuntuu siltä että elämäni on tuomittu epäonnistumaan

Ajattelin lähinnä kirjoittaa omista huolistani, asioista jotka vaivaavat, asiat joita haluan toteuttaa

Myöskin yksi mitä aion harjoittaa on purnaus tämän hetkisestä elämästäni.Ainakin sen pitäisi helpottaa omaa oloa jos saa jonnekkin tän kuorman purettua.

Tässä vähän minusta elämäni faktat :

5 vuotiaana sairastuin nivelreumaan

8 vuotiaana alkoi koulukiusaus jota kesti 6 vuotta

Isäni on alkoholisti ja vanhempani erosivat minun ollessa 9 vuotias

Minulla on 5 ja 6 vuotta nuoremmat sisar ja veli

Monen monta vuotta terapiassa vietetty mm isäni alkoholismin selvittelyä, vaikutti minuun kun huomasin että mikä isäni on, sekä koulukiusaus ja sairauteni.

18 vuotiaana rakastuin ensimmäistä kertaa.

22 vuotiaana menin naimisiin ja pari kuukautta naimisiin menon jälkeen synnytin esikoiseni

24 vuotiaana sain keskenmenon mutta tulin kuitenkin raskaaksi uudestaan

25 vuotiaana synnytin toisen lapseni

Toisen  lapsen syntymän jälkeen otin asumuseron miehestäni ja lopullisesti tein päätöksen jättää hänet muutamaa kuukautta tämän jälkeen kun muutimme erillemme

Toinen lapseni sairastui heti elämänsä alkupäivillä, pelkkään flunssaan, mutta flunssaa jatkui ja sitä mukaan korvatulehduksia koko ajan, pojan kasvaessa tuli keuhkoputken tulehduksia, keuhkokuumetta ja astmainfektio tätä kesti 2v

Kun olin jättänyt mieheni, tutustuin toiseen mieheen mutta olimme vain ystäviä, puhuimme toisillemme kummankin eroista

Siitä tuli sitten jotain muuta ja rakastuimme.

Muutimme yhteen, menimme naimisiin ja yhteinen lapsemme syntyi tammikuussa 2008

 

Koko elämäni, näiden omien faktojeni välissä olen kokenut jonkin sortin masennusta, olipa se sitten koulukiusauksesta johtuvaa tai sitä miten näin isäni kännissä joka aina laittoi kaikki äitimme syyksi. Tai omaa riittämättömyyttä.

Ensirakkauteni, tulee aina olemaan minun sydämmessäni, sain häneltä 2 ihanaa, suloista poikaa. Mutta ex mieheni ei kyennyt pitämään hauskaa ilman sitä viinaa, ja siitäpä sitten tuli yksi koetinkivi meidän suhteeseemme. Samaten, hän harjoitti paljon henkistä väkivaltaa. Kun odotin silloista nuorimmaistani, oli minulla kova halu päättää elämäni, en jaksanut sitä p##kaa enää.

Mutta sinnittelin

Silloisen nuorimmaiseni syntymän jälkeen pakkasin kamojani miltei joka viikonloppu että lähden kotoota, koskaan mulla ei tarpeeksi rohkeutta ollut näin tehdä. Mutta mutta

Ero siis tuli, tappelimme exäni kanssa, ex anoppi häiriköi minua, nuorimmaiseni oli koko ajan sairas ja itse sairastuin burnouttiin.

Oli vaikeaa, omasta aloitteestani tehtiin avunpyyntö eli ilmoitus lastensuojeluun ja sitä kautta sain apua ja elämäni järjestykseen.

 

Mutta tuosta ei sen enempää tällä hetkellä

Nykyinen mieheni

Hän on minua 2 vuotta vanhempi. Hänellä on 7v tyttö edellisestä suhteesta.

Hänen ex on hyvin vaikea välillä, hänen mukaansa pitää mennä, hänen elämänsä on se joka määrää meidän elämämme.

Hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja aika ajoin on ollut sairaalassa hoidossa tai ei muuten vain ole kyennyt huolehtimaan lapsestaan.

Olemme kyllä tapelleet, en voi käsittää miksi kuitenkin ihminen ei kykene edes pihalta lasta hakemaan, siis omalta kotipihalta, vaan lapsen isän pitää hypätä autoon ja ajaa exänsä luokse, ottaa tyttö siitä pihalta ja viedä takaisin kotiin.

MIksi kummassa, exällä on noita miehiä ollut 4 vuoden aikana jo 5, nämä miehet tulevat lapsen koulun juhliin, päiväkodin juhliin, mutta minä, äitipuoli en ole tervetullut.

Miksi ex vaatii miestäni olemaan hänen käskytettävänään 24h vedoten siihen että heillä on yhteinen lapsi, ja miehelläni ei edes huoltajuutta ole.

Mieheni kerran kysyi exältään, eikö exä osaa itse julkisilla mennä, että ainakin hänen vaimonsa kykenee kolmen lapsen kanssa busseilla menemään, jne Niin mieheni ex vastasi että joo sun vaimos niin tekee mutta minäpä en.

No se siitä exästä tältä erää takaisin mieheeni

Kun sitten aloimme seurustelemaan, sain jälkikäteen kuulla että ainoa syy oli kuulemma saada ex mustasukkaiseksi.

Mieheni silti rakasti exäänsä vaikka oli minun kanssani, tätä showta kesti muutama kuukausi kunnes mieheni jätti minut,

meni muutama viikko ja sinä aikana miehelleni oli tullut selväksi että hän rakasti ainoastaan minua, palasimme yhteen.

Mieheni osaa olla hyvin kylmä ihminen, hän ei osaa olla isä johtuen omasta isättömyydestänsä, on hänellä elossa oleva isä, mutta hän kasvoi muualla johtuen äitinsä kuolemasta.

Hän ei osaa ajatella miten lapsi kokee tietyt asiat, kuinka jotkut ihan hassutkin asiat ovat lapselle hyvin tärkeitä, hän ei osaa katsoa lapsen näkökulmasta asioita vaan marmattaa hyvin paljon.

Hän kohtelee lapsia eriarvoisesti, hänen 7v tyttö on ihan eri kastia omien lapsieni kanssa. Hän ei kykene näkemään mitään mitä oma lapsi tekee, minun lapseni ovat aina syy kaikkeen.

 

Mieheni on muuttunut viimeisen vuoden aikana, hän huutaa, halventaa ja haukkuu minut, ilman syytäkin välillä, joskus syyn kanssa.

Ei sillä väliä onko syytä siihen vai ei, väliä on sillä että näin ei saisi tehdä oikeasti. Rakentava kritiikki on loistavaa mutta se että saa kuunnella olevansa vitun lehmä, tai naakka ja välinpitämätön ihminen, se minua latistaa.

 

Aloitimme pariterapian jossa mieheni myönsi miten käyttäytyy, mutta hän ei taida pahemmin vielä tajuta miten se minuun vaikuttaa.

Olen niin lähellä erota hänestä, en niin tätä p##kaa jaksaisi enää.

 

Haluaisin olla onnellinen, mutta en kykene, pidän itseäni huonona äitinä, huonona vaimona. EN ole minkään arvoinen.

Haluaisin nauttia lapsistani, tulevasta keväästä mutta en vain pysty, en

Kaiken lisäksi reumani palautui , käytän paljon lääkkeitä mikä tuo oman osansa tähän mun niin "ihanaan" elämääni.

 

Toivottavasti jaksoit lukea loppuun asti